Mikä olisikaan ihanampaa kuin kipeänä koneella istuminen. Olen ollut tiistaista asti flunssassa ja makoillut sohvalla. Tavallaan on rentouttavaa loikoilla päivät pitkät - ei tarvitse mennä kouluunkaan - mutta toimettomuus alkaa ärsyttää. Kesän jälkeen en ole jaksanut ottaa koiran kanssa mitään tokoliikkeitä, mutta nyt sitä rupeaa pohtimaan, että olisipas terve niin voisi kirmata pihalle ja tokoilla oikein urakalla. Ihmettelen itsekin moisia mietteitä, mutta minkäs teet. Mieleni tekisi jopa trimmata koiruus ja voisin tuon hoitokoira-Katinkin trimmailla aikani kuluksi. Huhhuh, yleensä välttelen Epunkin trimmaamista. Joskus jopa aloitan sen, viimeksikin sain korvat trimmattua melkein siisteiksi, mutta sitten alkaa ahdistaa ja vaatteet ja naama koirankarvaisina lopetan puuhan lyhyeen.

Pitäisi varmaan nyt käyttää tätä omituista innostusta hyväksi, ottaa sakset kauniiseen käteen ja myöhemmin lähteä vielä tokoilemaankin viimeisillä voimilla, mutta taidanpa luopua ajatuksesta. Oletan, että jaksan trimmata koirat sittenkin kun olen terveempi.

Kahden kuukauden kuluttua Eppu ei luultavasti edes muistuta walesia, vaan lähinnä punavalkoista mammuttia.

2.9 Jyväskylässä pidettiin nuorten agilityn SM-skabat, jonne tietysti matkasimme heti aamusta kahden hassun walesin kanssa. Kisakentille loistamaan pääsivät oma koira, kakkosluokkalainen Eppu, ja Epun äiti, Kati, joka kisailee kolmosluokassa. Hiukan jännitti, sillä Eppu menisi ekaa kertaa kisaamaan kakkosluokkaan ja Kati taas kisaisi viimeisen kisansa. Katin kanssa en ollut ehtinyt juurikaan harjoitella viime aikoina, joten olin todella epävarma tulevasta. Ja olisihan se noloa, jos Katin hieno agiura päättyisi hylkyyn tai johonkin vastaavaan, pitäisihän ura päättää kunniakkaasti!
Selvisimme perille ja leiriydyimme kentän laidalle.
Epun puoliveikka Elvis oli ehtinyt jo yhden radan suorittaa, sai viisi virhepistettä. Pian oli Elviksen toisen radan, nuorten SM:ien perusradan, vuoro. Pienistä kommelluksista johtuen tulos oli kuitenkin hylätty, minkäs teet.

Pari päivää aiemmin olin kumartunut Epun eteen ja tokaissut sille: "Jos voitamme lauantaina, läppää oikealla tassulla". Eppu katsoi minua ja näytti sitten kovasti pohtivan. Suorastaan näin, kuinka se punnitsi mahdollisuuksiaan voittaa tiukasti mattoon tuijottaen. Sitten se nosti taas katseensa ja läppäsi kättäni oikealla tassullaan.

Epunkin vuoro tuli. Rataantutustumisessa olin hiukan kauhuissani, radalla oli miljoonakaksisataakuusikymmentäyksi mahdollisuutta mokata ja pahasti. Heti alkuun oli herkullisia syöttejä, joille Eppu saattaisi helpostikin karata. Kuitenkin piti ottaa positiivinen asenne ja ruveta lämmittelemään ja innostamaan koiraa. Kyseessä oli Epun debyytti kakkosluokassa, joten päätin, että vielä ei mitään nollarataa tarvitse saada.. Tietysti kannattaisi suoriutua sen verran hyvin, että sijoittuisi kolmen parhaan joukkoon, sillä sehän tietäisi pääsyä finaaliradalle. En uskaltanut haaveilla mistään nollavoitosta, päätin vain yrittää parhaani. Sillä on ennenkin pärjätty.
Lopulta löysin itseni ja koirani radalta. Ja hämmästyksekseni huomasin, että mehän selviämme tästä! Eppu toimi kuin unelma koko radan ajan ja loppusuoran lähestyessä ilontunne kupli sisälläni. Rata oli suorastaan täydellinen. Keinulla Eppu pysähtyi ja katsoi minua kulmat kurtussa. "Onko ihan pakko? Entä jos en nyt uskalla?" Suorastaan kiljuin koiralle, että liiku nyt hyvänen aika kun olemme saamassa nollaa. Tai sitä ainakin ajattelin, taisin kyllä sopottaa jotain ihan muuta. Jonkun sekunnin se siinä seisoi, mutta jatkoi sitten matkaa ja tulimme vauhdilla maaliin. Oloni oli siinä vaiheessa jo kuin voittajalla, saimme ekoissa kakkosluokan kisoissamme sentä puhtaan radan!
Kun vihdoin tulokset tulivat näkyville, sain tietää saaneemme 2,16 sekuntia yliaikaa.. Hiukanhan se harmitti, että jos olisimme olleet reilun sekunnin nopeampia, olisimme saaneet KUMAn. Mutta oikeastaan, ehtiihän sitä myöhemminkin. Parasta oli, että sijoituimme kolmansiksi. Finaaliin siis!

Katin kanssa tuli hiukan ongelmia, sillä tyttö ontui vasenta etujalkaansa. Kovasti lenkitin sitä, vilkuilin koko ajan rupeaisiko se kulkemaan paremmin. Se oli koko päivän nukkunut häkissä, joten arvelimme sen olevan vain paikallamakoilemisesta jäykkänä. Teräsrouvahan onkin jo kahdeksan vanha. Soitimme Katin omistajallekin, joka sitten sanoi että lämmitelkää vaan kunnolla ja menkää radalle, jos Katiin oikeasti koskee, se lakkaa kyllä liikkumasta. Niinpä me sitten teimme. Kävelytin Katia pitkään ja hartaasti ja liikkuminen alkoikin näyttää hiukan sujuvammalta. Pidin sen liikkeessä kunnes oli meidän vuoromme astua areenalle.
Kati lähti matkaan tarmokkaasti, mutta hypyistä kyllä huomasi että edelleen se hiukan varoi jalkaansa. Pieni jumituskohtakin tuli, Kati taisi jäädä pohtimaan että viitsisikö tässä nyt oikeasti liikkua... ;D
Kuitenkin supermummo taisteli hienosti loppuun asti ja sai puhtaan radan. Tosin yliaikaa kyllä tuli ja reippaasti, 8,85 sekuntia, mutta ei se meitä haitannut. Onhan se ymmärrettävää kun Kati on niin hirmuisen pieni maxiksi ja vanhakin vielä, kaiken lisäksi sattui olemaan jalkavaivainen.
Katin kanssa emme sitten päässeet jatkoon, mikä oikeastaan varmaan oli Katille ihan hyvä.

Illalla olikin finaalin paikka. Jännitys tiivistyi ja supisin Epulle, että nyt täytyy vielä yrittää jaksaa panostaa. Eppu tuhahti ja nuuski maata. Pari päivää sitten se vielä meinasi voittaa, entä nyt?
Rata oli oikeastaan aika hauska, pari vaikeaa kohtaa sieltä löytyi. Eppu vaikutti jo hiukan väsyneeltä ennen rataa. Laitoin sen istumaan ekan esteen taakse ja yritin saada koiraan kontaktia. Mutta sen katse harhaili. Mielessäni huusin: "Hei koira, jokin aika sitten olit vielä varma voitosta. Herää!" mutta pidin kyllä pääni kylmänä ja yritin tehdä itseni kiinnostavammaksi kuin maisemat. Sitten kun Eppu suostui katsomaan silmiin, ilmestyi paikalle varsinainen pahan ilman lintu, ampiainen. Se pörisi Epun ympärillä ja tietysti Suuri Ampiasenmetsästäjä kohdisti kaiken keskittymiskykynsä ampparin saalistamiseen. Kun ampiainen häipyi pikavisiitiltään, Eppu käänsi katseensa takaisin minuun pyynnöstäni, mutta se typerä pörriäinen palasi! Lopulta pääsimme kuitenkin esteille asti. Epun keskittyminen vaan ei palannut, radan se suoritti kyllä kun kovasti karjuin. Kunnes puomi oli ihan liian kiinnostava.
Kyllä harmitti ja ärsytti, että otimme finaaliradalla hylyn. Sitä pohti mielessään, että miksi nyt? Koko kesän olemme saaneet puhtaita ratoja, miksi nyt piti saada hylky?
Illalla ajomatkalla kotiin alkoi kuitenkin hymyilyttää. Mehän voitimme. Tuloslistat voivat väittää muuta, mutta kotiin päin matkusti kolme agilitaajaa, joista jokainen piti varmasti itseään voittajana. Eppu ylitti odotukset debyytissään kakkosissa, Kati selvisi hienosti jalkavaivoista huolimatta ja lopetti varsin arvokkaasti upean uransa, minä taas - ei kai sitä tarvitse selitellä. Pääsin yhdeksän parhaan suomalaisen nuoren maxiohjaajan joukkoon. Eikös se riitä?

Kuitenkin mielessä kyti pienen pieni ajatus, että ensi vuonna sitten...

Tavallaan kesällä rupesin kaipaamaan rutiineja, olo alkoi tuntua tyhmältä kun pystyi nukkumaan puoleen päivään ja tassuttelemaan iltaan asti yöpuvussa. Oli ihanaa olla koira- ja ratsastusleireillä, kun joka aamu piti herätä aikaisin. Mutta se nyt oli ihanaa vain siksi, että se mitä heräämistä seuraavana päivänä tehtiin, oli kivaa. Kouluaamuina herääminen on huomattavasti rankempaa, sillä mieluummin lojuisin mukavasti peiton alla koulussa istumisen sijaan. Kun joutuu joka aamu heräämään seitsemältä ja pyöräilemään kouluun toisinaan jopa kahdeksaksi tunniksi, alkaa rutiinit maistua puulta. Viikonloput ovat juhlaa, saa vihdoin nukkua kunnolla ja kykenee katsomaan illan leffatkin, aamullahan ei tarvitse herätä aikaisin!

Viikonloppu vaan on liian lyhyt.

Voisin tehdä sivupohjan. En jaksa. Halua. Viitsi.
Voisin tehdä jotain kehittävämpää kuin istua koneella. En jaksa. Halua. Viitsi.
Enkä olekaan koko päivänä oikeastaan tehnyt mitään järkevää. Hyödyllistä.
Jatketaan datailua.