2.9 Jyväskylässä pidettiin nuorten agilityn SM-skabat, jonne tietysti
matkasimme heti aamusta kahden hassun walesin kanssa. Kisakentille
loistamaan pääsivät oma koira, kakkosluokkalainen Eppu, ja Epun äiti,
Kati, joka kisailee kolmosluokassa. Hiukan jännitti, sillä Eppu menisi
ekaa kertaa kisaamaan kakkosluokkaan ja Kati taas kisaisi viimeisen
kisansa. Katin kanssa en ollut ehtinyt juurikaan harjoitella viime
aikoina, joten olin todella epävarma tulevasta. Ja olisihan se noloa,
jos Katin hieno agiura päättyisi hylkyyn tai johonkin vastaavaan,
pitäisihän ura päättää kunniakkaasti!
Selvisimme perille ja leiriydyimme kentän laidalle.
Epun puoliveikka Elvis oli ehtinyt jo yhden radan suorittaa, sai viisi
virhepistettä. Pian oli Elviksen toisen radan, nuorten SM:ien
perusradan, vuoro. Pienistä kommelluksista johtuen tulos oli kuitenkin
hylätty, minkäs teet.
Pari päivää aiemmin olin kumartunut Epun eteen ja tokaissut sille: "Jos
voitamme lauantaina, läppää oikealla tassulla". Eppu katsoi minua ja
näytti sitten kovasti pohtivan. Suorastaan näin, kuinka se punnitsi
mahdollisuuksiaan voittaa tiukasti mattoon tuijottaen. Sitten se nosti
taas katseensa ja läppäsi kättäni oikealla tassullaan.
Epunkin vuoro tuli. Rataantutustumisessa olin hiukan kauhuissani,
radalla oli miljoonakaksisataakuusikymmentäyksi mahdollisuutta mokata
ja pahasti. Heti alkuun oli herkullisia syöttejä, joille Eppu saattaisi
helpostikin karata. Kuitenkin piti ottaa positiivinen asenne ja ruveta
lämmittelemään ja innostamaan koiraa. Kyseessä oli Epun debyytti
kakkosluokassa, joten päätin, että vielä ei mitään nollarataa tarvitse
saada.. Tietysti kannattaisi suoriutua sen verran hyvin, että
sijoittuisi kolmen parhaan joukkoon, sillä sehän tietäisi pääsyä
finaaliradalle. En uskaltanut haaveilla mistään nollavoitosta, päätin
vain yrittää parhaani. Sillä on ennenkin pärjätty.
Lopulta löysin itseni ja koirani radalta. Ja hämmästyksekseni huomasin,
että mehän selviämme tästä! Eppu toimi kuin unelma koko radan ajan ja
loppusuoran lähestyessä ilontunne kupli sisälläni. Rata oli suorastaan
täydellinen. Keinulla Eppu pysähtyi ja katsoi minua kulmat kurtussa.
"Onko ihan pakko? Entä jos en nyt uskalla?" Suorastaan kiljuin
koiralle, että liiku nyt hyvänen aika kun olemme saamassa nollaa. Tai
sitä ainakin ajattelin, taisin kyllä sopottaa jotain ihan muuta. Jonkun
sekunnin se siinä seisoi, mutta jatkoi sitten matkaa ja tulimme
vauhdilla maaliin. Oloni oli siinä vaiheessa jo kuin voittajalla,
saimme ekoissa kakkosluokan kisoissamme sentä puhtaan radan!
Kun vihdoin tulokset tulivat näkyville, sain tietää saaneemme 2,16
sekuntia yliaikaa.. Hiukanhan se harmitti, että jos olisimme olleet
reilun sekunnin nopeampia, olisimme saaneet KUMAn. Mutta oikeastaan,
ehtiihän sitä myöhemminkin. Parasta oli, että sijoituimme kolmansiksi.
Finaaliin siis!
Katin kanssa tuli hiukan ongelmia, sillä tyttö ontui vasenta
etujalkaansa. Kovasti lenkitin sitä, vilkuilin koko ajan rupeaisiko se
kulkemaan paremmin. Se oli koko päivän nukkunut häkissä, joten
arvelimme sen olevan vain paikallamakoilemisesta jäykkänä.
Teräsrouvahan onkin jo kahdeksan vanha. Soitimme Katin omistajallekin,
joka sitten sanoi että lämmitelkää vaan kunnolla ja menkää radalle, jos
Katiin oikeasti koskee, se lakkaa kyllä liikkumasta. Niinpä me sitten
teimme. Kävelytin Katia pitkään ja hartaasti ja liikkuminen alkoikin
näyttää hiukan sujuvammalta. Pidin sen liikkeessä kunnes oli meidän
vuoromme astua areenalle.
Kati lähti matkaan tarmokkaasti, mutta hypyistä kyllä huomasi että
edelleen se hiukan varoi jalkaansa. Pieni jumituskohtakin tuli, Kati
taisi jäädä pohtimaan että viitsisikö tässä nyt oikeasti liikkua... ;D
Kuitenkin supermummo taisteli hienosti loppuun asti ja sai puhtaan
radan. Tosin yliaikaa kyllä tuli ja reippaasti, 8,85 sekuntia, mutta ei
se meitä haitannut. Onhan se ymmärrettävää kun Kati on niin hirmuisen
pieni maxiksi ja vanhakin vielä, kaiken lisäksi sattui olemaan
jalkavaivainen.
Katin kanssa emme sitten päässeet jatkoon, mikä oikeastaan varmaan oli Katille ihan hyvä.
Illalla olikin finaalin paikka. Jännitys tiivistyi ja supisin Epulle,
että nyt täytyy vielä yrittää jaksaa panostaa. Eppu tuhahti ja nuuski
maata. Pari päivää sitten se vielä meinasi voittaa, entä nyt?
Rata oli oikeastaan aika hauska, pari vaikeaa kohtaa sieltä löytyi.
Eppu vaikutti jo hiukan väsyneeltä ennen rataa. Laitoin sen istumaan
ekan esteen taakse ja yritin saada koiraan kontaktia. Mutta sen katse
harhaili. Mielessäni huusin: "Hei koira, jokin aika sitten olit vielä
varma voitosta. Herää!" mutta pidin kyllä pääni kylmänä ja yritin tehdä
itseni kiinnostavammaksi kuin maisemat. Sitten kun Eppu suostui
katsomaan silmiin, ilmestyi paikalle varsinainen pahan ilman lintu,
ampiainen. Se pörisi Epun ympärillä ja tietysti Suuri
Ampiasenmetsästäjä kohdisti kaiken keskittymiskykynsä ampparin
saalistamiseen. Kun ampiainen häipyi pikavisiitiltään, Eppu käänsi
katseensa takaisin minuun pyynnöstäni, mutta se typerä pörriäinen
palasi! Lopulta pääsimme kuitenkin esteille asti. Epun keskittyminen
vaan ei palannut, radan se suoritti kyllä kun kovasti karjuin. Kunnes
puomi oli ihan liian kiinnostava.
Kyllä harmitti ja ärsytti, että otimme finaaliradalla hylyn. Sitä pohti
mielessään, että miksi nyt? Koko kesän olemme saaneet puhtaita ratoja,
miksi nyt piti saada hylky?
Illalla ajomatkalla kotiin alkoi kuitenkin hymyilyttää. Mehän voitimme.
Tuloslistat voivat väittää muuta, mutta kotiin päin matkusti kolme
agilitaajaa, joista jokainen piti varmasti itseään voittajana. Eppu
ylitti odotukset debyytissään kakkosissa, Kati selvisi hienosti
jalkavaivoista huolimatta ja lopetti varsin arvokkaasti upean uransa,
minä taas - ei kai sitä tarvitse selitellä. Pääsin yhdeksän parhaan
suomalaisen nuoren maxiohjaajan joukkoon. Eikös se riitä?
Kuitenkin mielessä kyti pienen pieni ajatus, että ensi vuonna sitten...
sunnuntai, 3. syyskuu 2006
Kommentit